keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Joululäskit

Olin tosiaan joulun niinkin kaukana etelässä kuin Tallinnassa poikaystävän ja hänen perheensä kanssa.

Neljä päivää mässäilyä: sekä aamiainen että illallinen tuli neljän päivän ajan syötyä buffetissa, ja siinä välissä oli sitten melkein pakko syödä vielä vähän jotakin. Vaikka aamulla kuinka mättäisi vatsansa killilleen, ei sillä valitettavasti selviä kahdeksaa tuntia syömättä. Ja joululahjaksi tuli läjä suklaata, vähän lisää suklaata, ja vielä vähän lisää suklaata - joten eipä tässä kotiuduttuammekaan ole sen kevyemmin tullut syötyä...

Ja joka illallisella vähintään se pari lasia viiniä. Taisi kyllä olla paluupäivän meribuffa ainoa, jossa se alkoholin nauttiminen jäi noin vähään...


Toisaalta kyllä tuli myös liikuttua. Hotellimme oli vähän sivussa kaikesta muusta Tallinnan meiningistä, joten vähän piti kävellä ennen kuin pääsi kaupoille tai ravintoloille tai mihinkään. Sen lisäksi hotellin kylpyläpalvelut tuli kyllä hyödynnettyä. Siellä sitä lilluttiin päivittäin vanhusten ja riehuvien kakaroiden keskellä... ja vähän kyllä uinkin, vaikken yleensä uskalla missään julkisissa paikoissa yrittää uida. Hirveää räpiköimistä se oli edelleen, ja en varmaankaan uinut yhteensä pidempään kuin vartin per päivä. On hankala uida, jos ei oikein osaa. Mutta ei se niin kamalaa ollut kuin muistelin.

Vielä en ole uskaltautunut vaa'alle enkä myöskään mitata vyötäröä tai pyllyä. Mutta vielä me tästä suosta noustaan. Minulla on synttärit heti tammikuussa (poikaystävä osti paluumatkalla laivalta lahjaksi hajuvettä, hih!) ja kun vanhemmat eivät ymmärtäneet joululahjatoiveitani, voisin koittaa pyytää jotain materiaalisempaa hyödykettä. Esim. jonkun sporttilehden vuositilauksen tai sykemittarin.

(Yliopiston kuntopyörien sykemittarit näyttävät hassuja lukuja: välillä alle neljääkymmentä ja seuraavassa hetkessä päälle kahtasataa. Siitä on hyvä sitten arpoa, milläköhän tehoilla tänään poljetaan, ja näyttääkö esim. kalorimittari yhtään sen totuudenmukaisempaa lukua. Way to go!)

No mutta olipahan joulu.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Koirailua ja äiteilyä

Äidin luona käymässä tässä joulun alla, kun jouluksi ollaan lähdössä "kauas etelään" poikaystävän kanssa.

Tällä kertaa äitini ei (ihme kyllä) ole kysellyt painostani tai syömisistäni tai liikunnoistani, vaikka olen täällä jo pari päivää homehtunut! Itse kyllä kyselin hänen jumppatunneistaan, kun silmiin sattui jumppamatto ja -kengät eteisessä sen näköisinä, että niitä on käytetty lähipäivinä. Hän ei kuitenkaan saanut siitä kipinää kysellä minun asioistani. Ihan hyvä toisaalta, minusta ei ole hirveän mukavaa olla hänelle tilivelvollinen laihtumisistani ja lihomisistani...

Aina, kun tulen käymään täällä, kuvittelen jotenkin kummasti liikkuvani kauheasti koiran kanssa. Yleensä en kuitenkaan niin tee. Minusta on tullut todella laiska koiranulkoiluttaja, kun sitä ei enää tarvitse tehdä päivittäin. Jos olen äidillä kolme päivää, vien koiran ehkä korkeintaan kaksi kertaa ulos, ja jos oikein hyvä sää ja päivä sattuu olemaan, käymme ehkä pidemmällä kuin 10 min kävelyllä... Pitäisi kyllä ihan tosissaan petrata, koirakin tykkäisi. Äidillä ei ole aikaa vuorotyönsä ja miljoonan harrastuksensa ja kodinhoidon lomassa kävellä koiran kanssa päivittäin kovin pitkiä lenkkejä. Eikä koira sitten jaksakaan, kun äiti innostuu: puolta tuntia pidemmille kävelyille äiti menee mieluummin ilman koiraa, koska koira ei pysy hänen perässään.

No äh, ei minun pitänyt alkaa äitini elämää tähän vuodattaa.

Anyway, kävin äsken koiran kanssa vähän pidemmällä lenkillä. Osan matkasta hölkkäsin, niin aikaa kului 35 min, hyvä minä! Hölkkäilykin johtui toisaalta ihan vain pelosta. Tuossa matkan varrella on sellainen pätkä, joka menee lähellä autotietä, mutta kuitenkin niin, että siinä on kaistale metsää välissä, eli vilkkaalta tieltä ei näe siihen kävelytielle kuitenkaan. Väli on vajaa kilometrin pitkä, ja huonosti valaistu. Aikoinaan kun asion täällä ja pyöräilin päivittäin kouluun tuota reittiä pitkin, törmäsin siinä matkalla pariinkin otteeseen itsensäpaljastelijaan. (Hyvä paikka sellaisille; kävelytiellä kulkee paljon väkeä, mutta autolla ei pääse kovin lähelle.) Edelleen jotenkin kuitenkin karmii kulkea siitä ohi, varsinkin nyt, kun oli pimeää, ja toiselta puolelta kävelytietä alkaa metsä, jota riittää kymmenien kilometrien päähän. Siispä loppuosan tuosta kävelytienpätkästä hölkkäsin. Koira luuli sitä leikiksi ja oli ihan innoissaan. Mahtava kaveri!

Muutenkin tuo koira on kyllä ihan paras. Aina se on vain niin iloinen, kun tulen käymään, ja saan sen jakamattoman huomion. Nytkin on tullut parin päivän aikana kyllä rehattua hurdelluksen kanssa. Kuin huomaamatta tulee kulutettua energiaa, kun painii ja leikkii vähän väliä. En saa istua edes koneella rauhassa, kun koiran mielestä minun pitäisi leikkiä ;) Paitsi nyt, kun se on vähän väsynyt lenkin päälle. Tv:tä katsoessa eilen illalla leikin oikeastaan koko ajan samalla koiran kanssa.

Jumitun täällä muuten pelottavasti telkkarin ääreen. Kotona meillä ei ole tv:tä, joten täällä tulee jotenkin otettua yliannostus töllöttelystä.

Ja herkkua on täällä monenlaista... Äitillä oli viikonloppu vapaata ja nyt koko viikko töitä, joten hän teki kaikki herkut, mitä vaan voi, etukäteen viikonloppuna kaappiin. Tuöee syötyä ihan tolkuttomia määriä kaikkea. Huh huh.

Noh, ehkä elämässä on muutakin kuin joulukuun liikakilot...

maanantai 12. joulukuuta 2011

Julkisista liikennevälineistä ja kehonhuoltotunneista

Koko syksyn tosiaan on tullu työnneltyä ruokaa lautasen reunalta toiselle, mistä purkauduinkin edellisessä postauksessa. Sen kirjoitettuani kuitenkin ryhdistäydyin ja vähäisillä varoillani (joista en vielä ole edes joululahjoja ostanut) ostin kolmeksi kuukaudeksi yliopistoliikuntaa. Hyvä minä!

Viime viikolla sitten kävin parillakin tunnilla. Päätin aloittaa tällä kertaa niistä Kuntoa kevyemmin -kategorian jutuista, koska viimeyrittämällä minulla vain meni hermo liian rankkoihin tunteihin. Pääosin on ollut juuri minun tasoisiani tunteja, joilla vähän niin kuin nousee syke, mutta ei luule kuolevansa. Siis kehonhuoltoa, huolettomia hartioita ja keskivartalotunteja. Fitballiin en ihan vielä uskaltanut, ehkä vähän myöhemmin sitten.

Yhdellä kehonhuoltotunnilla kuitenkin paloi käpy. Siihen, että tunti oli liian kevyt. Jos kerta YOL:ssa on erikseen olemassa "kehonhuolto ja venyttely" -tunti, niin miksi kehonhuolto-nimellä kulkeva tunti on pelkkää venyttelyä? Tunnin venyttelysessio? Mitä ihmettä? (Toisen vetäjän kehonhuoltotunti oli kuitenkin myös vähän muuta kuin venyttelyä; ei siis kannata tämän perusteella jättää YOL:n kehonhuoltoa kokonaan kokeilematta.)
Kyseisen tunnin jälkeen painuin energiapuuskassa salille polkemaan puoleksi tunniksi. Sen jälkeen olikin kamala nälkä, eikä kotona mitään syötävää, joten poikkesin kaupan kautta ja sorruin. (Vain yksi pieni suklaapatukka! Pliis, antakaa anteeksi!) Soutulaitteeseen en uskaltanut koskea, koska olen jostain saanut hirveän pelon, että siinä voi rikkoa lihaksensa, jos sitä ei osaa käyttää. Ja koska soutulaitteissa oli sellaisia lihaskimppuja istumassa, enkä uskaltanut mennä niiden rinnalle löllymään.

Yksi asia, joka minua ärsyttää suunnattomasti tämänhetkisessä koossani: matkustaminen julkisilla liikennevälineillä. Bussissa masentaa, kun kukaan ei koskaan istu viereen (kuljen päätepysäkiltä päätepysäkille, joten harvoin istun itse käytäväpaikalla) ja jos istuukin, vaihtaa yleensä paikkaa, kun jostain muualta sellainen vapautuu. Voi toki olla, että bussissani kulkee lisäkseni vain sosiopaatteja, mutta todennäköisempää on, että kanssamatkustajistani on ahdistavaa istua vain puoliksi penkillä ja puoliksi käytävällä.
Myös: Yhtenä päivänä viereeni istui teinityttö, joka oli liikkeellä kavereidensa kanssa ja jutteli siinä edessään istuvalle. Kuuntelin musiikkia iPodillani, ja kohdalle tuli joku biisi, jonka halusin skipata. Aloin kaivaa laitetta takintaskusta, minkä liikehdinnän teinityttö tulkitsi niin, että halusin nousta pois ja väisti. Kiukuttaa olla niin iso, ettei voi omiin taskuihinsa mennä ilman, että se häiritsee muita. En reagoinut sitten tytön väistöliikkeeseen mitenkään, mutta harmitti silti.

Onpahan taas motivaatiota pienentyä. Turhautuminen.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Lenkkiä ja sydänkohtauksia

(Vihaan itse sitä, kun kivat blogit jäävät pidemmälle tauolle tai unohtuvat kokonaan, mutta näemmä sorrun tähän itsekin vähän väliä. Voi minua!)

Koko syksyltä on jäänyt aika tehokkaasti kyllä liikunnat liikkumatta, ja viimeisimmän vaakavierailun perusteella olen palannut painossa takaisin kolmenumeroiseen lukuun. Ääh, inhottaa!

Toisaalta on kyllä sellainen olo, että vähän huijaan itseäni, mutta olen kyllä ihan oikeastikin ollut koko syksyn kipeänä. Voisin kuitenkin tähän tiivistää lyhyesti, mitä on tapahtunut tuon edellisen blogipäivityksen jälkeen:

Ostin loppukesästä ensimmäiset lenkkarini varmaan kymmeneen vuoteen, ja kävin hölkkä-kävelylenkillä pari kertaa, eikä se ollut oikeasti yhtään niin kamalaa kuin kuvittelin. Samalla shoppausreissulla lenkkareiden kanssa ostin elämäni ihkaensimmäiset urheilurintsikat, mikä myös helpotti huomattavasti oloa lenkillä.

Olin päässyt pari kertaa ylös penkistä ja lenkille metsään, kun syyskuun puolivälissä sain jonkinlaisen kuumetaudin. Kuume laski kyllä melko nopeasti, mutta siitä lähtien olen sitten ollut koko syksyn enemmän tai vähemmän kipeänä. Olen syönyt kaksi antibiottikuuria ja kolme muuta lääkekuuria syksyn aikana, ja viimeisimpien lääkitysten alkaessa lääkäri sanoikin ihan suoraan, että hengästysliikuntaa ei saa harrastaa ennen kuin (siihen mennessä) viisi viikkoa kestänyt jumalaton yskäni lakkaa.

Syyskuun pidin kuin pidinkin täysin tipattomana, vaikka kaverit välillä meinasivatkin houkutella vähän huonoille teille. Ei se kyllä painoon tai olotilaan hirveästi vaikuttanut... tai ehkä jotenkin. Olen viimeksi ollut ns. "kunnolla jurrissa" joskus heinä-elokuussa. Nyt syksyllä on tullut selkeämmin omat rajat vastaan: tunnistan itsestäni, koska alkaa mennä siihen rajalle, että seuraavasta annoksesta tulee enää vain paha olo, ja osaan lopettaa siinä vaiheessa. (Yhden ainoan kerran on paukahtanut raja rikki, ja sekin johtui enemmän saunan ja alkoholin yhteisvaikutuksesta, ja ikävä olotila meni myös nopeasti ohi.)

Välillä käytiin sitten lomamatkalla Aasiassa. Meinasin kuolla, kun matkakaverit päättivät, että kahden tunnin "oikoreitti" vuoristopolkua pitkin on todella hyvä idea. Jokaisen nousun jälkeen olin varma, että sydän hyppää ulos rinnasta. Kyseinen kinttupolku upeine maisemineen olisi voinut ollakin todella nautinnollinen, jos ei olisi kunto niin äärettömän huono... Sanoinkin jossain vaiheessa puolivitsillä, että "tää ei ole paikka, jossa mä ihan ehdottomasti haluaisin saada sydänkohtauksen, jos se jossain on pakko saada". Matkakaverini vähän ignoroivat kommenttini.

Laihimmillaan tässä kesä-syksyn aikana kuitenkin olen ollut vain kolme tai neljä kiloa kevyempi kuin nyt, eli tilanne ei ole ihan niin paha kuin voisi olla. Seuraava tavoite taitaakin olla sitten päästä johonkin sen luvun alle. Jos aktivoituisin taas uudestaan täällä sekä tuolla ns. Läskiklubissa.

maanantai 29. elokuuta 2011

Pelottaa

Miten voikin olla ihminen näin kauhuissaan siitä, että pitäisi (tai "pitäisi") mennä salille. En tänään päässyt millään liikkeelle tietokoneen edestä ennen kuin poikaystävä tuli koulusta kaljan kautta kotiin. Kävelylle olisi tavallaan tehnyt mieli lähteä, mutta keksin senkin välttämiseksi hyviä tekosyitä: ulkona sataa, ei ole kunnon kävelykenkiä (sen sijaan noin kymmenet Converset kyllä, jotka kummasti tähän asti olen kelpuuttanut käevlykengiksi), "mä katon vielä tän yhen sähköpostin"...

Huomenna pitää herätä aikaisin, koska kurssi-ilmottautumiset. Luulin niiden olleen viime viikolla, mutta sittenkin vasta huomenna. Hyvä niin. Katselin tänään valmiiksi, mihin tahdon ilmottautua. Pari kivaa kurssia löytyi syksyn kestävän pakkopullajakson rinnalle kevennykseksi. Koska herään niin aikaisin, voisin saman tien lähteä kaupunkiin saakka hoitamaan hoitamattomia asioita... ja salin (soutulaitetta, kävelyä ja pyöräilyä) kautta saunaan, minkä jälkeen voinkin palkita itseni vaikka parilla keksillä ystävän tullessa kahville iltapäivästä.

Kuulostaapa loistavalta suunnitelmalta. Toivottavasti huomenna ei pelota yhtä paljon kuin tänään. En enää tahtoisi palata paniikkikohtausaikoihini.

torstai 25. elokuuta 2011

Onnellista elämää, selvinpäin selällään?

Enpä ole tänne kirjoitellut hetkeen, kun olen aktivoitunut tuonne laihdutusfoorumeiden puolelle. Eipä kyllä siitäkään ole vielä toistaiseksi hirveästi hyötyä ollut. Ja viimeisin käynti äidin luona oli jälleen samaa linjaa: katsotaan yhdessä Suurinta pudottajaa, ja "kuinkas paljon sä olet nyt laihtunut?" -keskustelua. Äidin oli myös hirveän vaikea ymmärtää, että laihtuminen ei tapahdu niin, että syö mahdollisimman vähän ja kärsii.

Noh, olen parhaimmillani laihtunut kolme kiloa. Sitten olenkin jojoillut edestakaisin enkä vielä päässyt sen alle. Jojoiluun on yksi suuri syy: alkoholi. Minua pelottaa tuleva syksy jo valmiiksi niin paljon, etten ole uskaltanut edes katsoa, mille kursseille vielä pääsisi ilmottautumaan. Kurssi-ilmokin meni jotenkin täysin sivu suun.

Nyt viimeiset pari viikonloppua on mennyt jonkinlaista itsekuria muka hakiessa. Paino sanalla 'muka'. Jossain vaiheessa kesää elämässäni ei tapahtunut moneen viikkoon muuta kuin töitä. Tuon jakson lopussa saavutin itsekurin siinä, etten töissä sorru ajankuluksi syömään suklaata vaan luin naistenlehtiä ja tein ristikoita, jos oli luppoaikaa. Nyt minulla ei ole ollut ainuttakaan työvuoroa pariin viikkoon, mutta taas viikonloppuisin on ollut milloin mitäkin: grilli-iltaa, tupareita, suhteen vuosipäivä oli viime sunnuntaina, tulevana viikonloppuna on taas yhdet tuparit, poikaystävän syntymäpäivä ja grillailureissu kaverin vanhempien luokse. Viime tupareihin mennessä onnistuin loukkaamaan yhtä kaveria sillä, että sanoin, etten aio olla hänen kanssaan hirveässä tuubassa vaan juoda sivistyneesti ehkä pari siideriä tms. Kyseinen kaveri ei tullut sitten niihin tupareihin. Join silti liikaa. Pienessä hiprakassa myös tuppaan syömään liikaa. Tiedättekö tunteen? Mielihalut vievät niin paljon helpommin mukanaan.

Poikaystävän synttäreitä odottaa kaapissa pullo hyvää viiniä viime talven Israelin-matkaltamme. Vuosipäivää juhlistimme jääviinillä, jonka eräs mamukaveri toi minulle synttärilahjaksi kotimaastaan alkuvuodesta. Tuon Israel-viinin tahtoisin vielä nauttia huoletta. Sen jälkeen minun on varmaankin pakko ottaa syksy kokonaan holitta. Jos otan vain yhden, menee helposti toinenkin, ja kolmas, ja neljäs... ja siinä sivussa hirveät määrät sitten kaikkea naposteltavaa ja herkkuja, joista niistäkin pitäisi oppia kunnolla kieltäytymään. Luulen, että alkoholi on tällä hetkellä elämässäni suurempi paha, koska se vie niin helposti mukanaan. Ja koska syksy alkaa ja edessä on fuksirientoja, edustusbileitä, oman järjestön bileitä, poikaystävän järjestön bileitä, poikaystävän uuden opiskelupaikan fuksirientoja... Ääää, ahdistaa jo valmiiksi! Nyt viime viikonlopun tupareista kuitenkin viimeistään opin sen, että se on joko nollalinja tai ihan liikaa. Meillä on suvussa alkoholisteja jo aivan tarpeeksi ilman minuakin. Ja se taitaa kulkea geeneissä.

Kamalaa, kun tuntuu näin pahalta jättää alkoholi pois kokonaan. Ihan kuin hyvästä ystävästä luopuisi.

Sitten tarvisin vähän tsemppausta muussakin. Osallistuin pariin haasteeseen: kolme liikuntakertaa viikossa vuoden loppuun saakka, -10kg vuoden loppuun mennessä ja 60 liikuntakertaa syys-joulukuussa. Syyskuu alkaa jo ensi viikolla. En ole kesän aikana liikunut juuri lainkaan, pitäisi taas löytää motivaatio jostakin. Jännittää ihan kamalasti. Onkohan soutulaite oikeasti niin kokovartalotehokas kuin kuvittelen? Katselin vähän soutulaiteohjeita läskeille ja huonokuntoisille ja olisin vähän kiinnostunut kokeilemaan, mitä sillä saa aikaan lihaksissa...

Tänään kuitenkin jo mennään keilaamaan kavereiden kanssa, ja sen jälkeen varmaan vielä saunomaan poikaystävän ja sen kavereiden kanssa. Parasta Yliopistoliikunnassakin (kieltäydyn käyttämästä nimeä UniSport) on sauna sen jumppatunnin jälkeen. Jos vain syksyltään löytäisi aikaa sekä jumpalle että saunalle!

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Äitiangsti

Yhdellä painonhallintafoorumilla, jossa olen satunnaisesti seikkaillut, oli keskustelua siitä, miten ihmiset suhtautuvat ylipainoisiin. Millaisia lähinnä lannistavia kommentteja on tullut esimerkiksi sukulaisilta tai lääkäreiltä. Pointtina nyt lähinnä se, että painonpudotuksen motivaation pitäisi ehkä ennemmin tulla pudottajasta itsestään sisältäpäin eikä muiden "kun sulla nyt tota massaa on" -kuittailuista.

Jep, meidän äiti. Hän varmasti tarkoittaa vain parasta, mutta eipä se nyt hirveästi ainakaan motivaatiotani nosta (painonpudotukseen tai äidin luona vierailemiseen) kun aina saa kuulla, että "mä aattelin nyt olla karkkilakossa, ootkos sä miettinyt sellasta" ja "ootko sä nyt käynyt missään jumppatunnilla". Tällaisen hienovaraisen vihjailuketjun huipentuma oli kuitenkin keskustelu, joka käytiin tuossa ehkä kuukausi sitten. Äitini tarjoutui maksamaan minulle vaikkapa Keventäjien jäsenmaksun, jos haluaisin liittyä. Ihan kaunis ajatus, mutta kun näen äitiäni, haluaisin keskustella jostakin muusta kuin painostani ja painonhallinnasta. Tämän jälkeen äiti lateli pitkän monologin siitä, miten hän ajatteli liittyä Keventäjiin, kun on taas vähän tuota painoa kertynyt, ja selitti, miten oli joskus aikoinaan käynyt siskoni kanssa Painonvartijoissa, ja miten sisko siitä olikin laihtunut huomattavasti. Ja miten kun on vähän ylipainoa, niin töiden jälkeen ei jaksa tehdä oikein mitään, eikä oikein töissäkään jne. Ja että miten hänen heikko kohtansa on se, että niin helposti tulee syötyä kaikkia herkkuja.

Olen kuitenkin hetken tässä kilojeni kanssa elänyt. Tiedän kyllä. Oma motivaatio ei kuitenkaan lähde siitä, että joku muu kokee asian tärkeäksi ja tähdelliseksi omassa elämässään tai motivoitavan elämässä. Minulle tuli lähinnä paha mieli. Eikö oma äitini näe minussa mitään muuta kuin lihavuuden? Seuraavan kerran käydessäni äitini luona hän oli sitten liittynyt Keventäjiin ja vihjaili hienovaraisesti, että jos minäkin nyt. Ilmoitin hänelle, että on olemassa vastaavia ilmaisiakin palveluja, ja ettei hänen tarvitse rahojaan laittaa minun läskeihini.

Toinen hauska detalji elämässä ja painonhallinnassa on painoindeksi ja kaikenlaiset sen pohjalta tehdyt ihannepainolaskelmat. Voi herrajumala. Minun mittaiseni ihmisen "ihannepaino" on noin 65 kg. Äitini on minua 10cm lyhyempi ja angstasi sitä, että hänellä menee raja siinä 70kg:n kohdalla, että hän alkaa huolestua omasta painostaan. Hän oli juuri huomannut ylittäneensä tuon maagisen rajan. Hän ei todellakaan ole mielestäni lihava. Eräs kaverini käytti joskus tuossa leveydentilassa olevasta ihmisestä adjektiivia 'pehmeä' - erinomainen kuvaamaan äitiäni. Ja minun ihannepainoni, 10cm pidemmän ihmisen, on vielä vähemmän. Olen tyrmistynyt. Olen viimeksi painanut alle 70kg muistaakseni kahdeksannella luokalla (kun minulla oli neljä liikuntatuntia viikossa eikä ollenkaan omaa rahaa käytettävänä kaikkeen turhaan kuten herkkuihin ja alkoholiin). Enkä silloin ollut todellakaan lihava.

Pari vuotta sitten kävin naistutkimuksen (nykyään tasapuolisemmin sukupuolentutkimus) peruskurssin. Jostain kurssin oheiskirjallisuudesta opin, että nykyinen tuntemamme painoindeksi kehiteltiin 60-70-luvun (en muista tarkemmin) keskiarvopainon mukaan. Ei kuulosta minusta mitenkään kauhean realistiselta. Ei sillä, että väittäisin, että tämänhetkisessä tilanteessani olisin oikeammin mitattuna muka normaalipainoinen, vaan sillä, että tuo mittari ei nyt ihan sitä normaalipainoa osoita. Se, mikä on keskivertoista tai yleistä, ei välttämättä ole "oikein".

Ja katselin tuossa, että olen viimeksi vaivautunut millekään jumppatunnille huhtikuussa. Ehkä pitäisi koittaa sen suhteen myös ottaa itseään niskasta kiinni. Jonkinnäköisen ruokatasapainon olen onnistunut saavuttamaan, ainakin toistaiseksi. Alkoholi on ongelma - siitä tulee jo yhdestä tai kahdesta annoksesta hirveä heilahdus harmoniaan, enkä tavallaan haluaisi luopua siitä kokonaankaan. Ajattelin myös vihdoin ostaa vaa'an. Se helpottaisi itsekontrollia kummasti.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Spinning-angsti

Hankalaa kirjoittaa, kun tuntuu, että samanlaisia blogeja on jo parisataa. Tälle nyt ei vaan ole kysyntää, mutta kun minä tarvitsen tätä. Argh.

Tällä viikolla olen ollut todella laiska. Olin varannut kyllä kaksi spinning-tuntia ja kaksi keppijumppatuntia tälle viikolle, mutta pääsin lopulta vain toiselle spinning-tunneista. Keskiviikkona piti olla parin tunnin galleriakierros-kävelylenkki, mutta pettyneenä siihen, ettei sillekään ollut kysyntää, päädyimme pistäytymään vain parissa pikkugalleriassa ja menimme sitten kaljalle kaverin kanssa.

Eilen aamulla töihin lähtiessä olin niin väsynyt, että päätin perua keppijumpan, joka olisi ollut töitten jälkeen. Siinä vaiheessa, kun pääsin töistä, olisin kyllä jaksanut lähteä tunnille, sitten harmitti... Päätin viikonloppuna käydä salilla, koska minulla ei ollut treenikamoja töissä mukana. Ja kuinkas sitten kävikään - olen kipeänä. Eilen jo nukahdin klassisesti tenttikirjan ääreen. Tänään nukuin puolillepäivin, heräsin kurkkukipuisena ja flunssaisena. Vain pari tuntia hereillä oltuani nukahdin uudestaan tenttikirjan pariin. (Äh, en ikinä tule pääsemään kyseisestä tentistä läpi - olen nyt jo uusimassa sitä, koska edellisellä kerralla en edes saanut tenttikirjaa käsiini ennen tenttiä.) Koko päivän on ollut kylmä ja silmät tuntuvat harittavan lukiessa ja kirjoittaessa, vaikka olisikin lasit päässä. Ei, en ole menossa salille tänään. Toivottavasti huomenna olisi parempi olo... Jaksaisi varmaan paremmin keskittyä lukemiseenkin, kun ensin rehkisi vähän. Eikä sitä niin täysillä tarvitse tehdä, eihän? Voi vaikka vain hölkötellä juoksumatolla, tai polkea. Oman musiikin tahtiin!

Rekisteröidyin tänään myös Heiaheia!-palveluun. H! näyttää, että olen tämän vuoden puolella treenannut yhteensä noin 15 tuntia. NNGGGHHHH. Kuulostaa ihan todella vähältä. Toisaalta se on paljon siihen nähden, etten viimeiseen neliseen vuoteen todella ole liikkunut oikeastaan ollenkaan.

Voisinkin kertoa lyhyesti siitä spinning-tunnista, jolle jopa pääsin tällä viikolla. Tunnilla oli ohjaaja, johon en ole aiemmin tutustunut. Tunti oli aivan kamala, en enää ikinä mene hänen tunnilleen.

Koko tunti taustamusiikkina oli geneeristä diskopanomusiikkia, jonka tahtiin sitten poljettiin. Ohjaaja sanoi välillä, että seuraavassa biisissä olisi hitaampi tempo, jonka tahtiin sitten lisättäisiin vastusta ja poljettaisiin ylämäkeen, mutta minä en huomannut eroa (ja koen kuitenkin olevani melko ellen hyvin musikaalinen). Muut ohjaajat, joiden tunneilla olen ollut, pitävät 45 min aikana kaksi tai kolme tasoittavaa jaksoa, eli poljetaan aivan korkeintaan vartti kerrallaan kovaa. Tämä kyseinen neiti päätti heti tunnin alkuun pistää meidät polkemaan 27 minuttia ennen ensimmäistä tasoitusta. Lämmittely oli kuitenkin sentään kunnolliset 6min.

Noh, kuten olen aiemminkin sanonut, noilla yliopistoliikunnan perustunneilla voi itse säädellä todella paljon omaa vastustaan ja mennä omaa tahtiaan. Yritin kuitenkin edes pysyä musiikin tahdissa ja polkurytmissä mukana, joten menin lähes koko tunnin täysiä. Ei ehkä fiksu veto, mutta tulipahan tehtyä. Lopputunnista tosin en vain enää kyennyt.

Tunnin jälkeen olin vielä ajatellut käydä salilla polkemassa tai lenkkeilemässä omaan tahtiini hetken aikaa. No jäipä sekin tekemättä, kun olin niin kuollut.

Todella nöyryyttävä tunti. Nuo perustunnit pitäisi mennä ennemmin meidän heikompien kuin niiden parhaimpien ehdoilla. Ne sitten, jotka kykenevät, voivat mennä tasasyke- tai intervallitunneille polkemaan, ei tarvitsisi minunkaltaisteni talipallojen kärsiä heidän tahtinsa mukana.

Kyselin toiselta ohjaajalta myös varpaideni tunnottomuudesta. Hän kehoitti ostamaan spinning-kengät. En ole vielä saanut aikaiseksi, pelkään, että ne maksavat pienen omaisuuden. Mutta pitäisi, kun tuolla viikottain kuitenkin käyn!

Olen nyt myös paastolla, en ole tiistain jälkeen syönyt lainkaan karkkia! Yritän tästedes pysytellä pääsiäiseen saakka myös kasvisruokalinjalla. Tällä viikolla minua esti vielä se, että olin viikonloppuna ostanut töihin evääksi paketin nakkeja ja lihapiirakoita, jotka olen sitten tällä viikolla mussutellut sieltä pois... Ovat tosin tökkineet todella pahasti, kun jonkinlaista periaatetta koitan kuitenkin noudattaa. Periaatteet on hyvästä.


Ensi viikolla hierojalle, ahhhh.

torstai 17. helmikuuta 2011

Spinnaten

Tänään olin spinningissä kolmatta kertaa. Spinning on aikamoista itserääkkiä, mutta kivaa kuitenkin. Siinä saa itse määrätä tahdin ja pelata vastuksen kanssa.

Ensimmäisellä spinningtunnillani pari viikkoa sitten onnistuin reväyttämään reiteni tuskallisesti. Ne olivat viikon ajan niin kipeät, että portaiden nouseminen ja laskeminen teki ihan oikeasti todella kipeää. Pelkkä istumasta nouseminenkin oli tuskallista! Viikon päästä menin toiselle spinningtunnille kauhunsekaisin tuntein, pelkäsin kuolevani sitä myötä. Mutta sillä lähti, millä tulikin - tunnin jälkeen kivut olivat tipotiessään ja olo oli mahtava.

Ensimmäisellä spinningtunnilla jalkani olivat muutenkin kyllä tulessa. Hengästys- ja rasitustaso olisi kyllä antanut periksi kovemmallekin huhkimiselle, mutta jalat eivät tahtoneet jaksaa. Toisella tunnilla tilanne oli sen suhteen jo vähän tasoittunut, mutten uskaltanut huhkia kunnolla vielä silloinkaan. Tänään sitten kolmannella tunnilla pistin vastusta kovemmalle ja heittäydyin rääkkiin, ja kylläpä oli kiva olo tunnin jälkeen! Ensi viikolla kelpaa taas kokeilla, josko kykenisi vielä vähän petraamaan (:

Tällä tunnilla oli eri ohjaaja kuin aiemmilla, ja tunneissakin oli sitten vähän eroja.Tämä tyyppi kävi tunnin alussa tarkistamassa erikseen jokaiselta, että pyörän säädöt näyttävät hyvältä, ja kiersi kerran tunnin aikanakin kerran kiertämässä salissa katsomassa, että kaikki on ok. Tämä taas sitten ei venytyttänyt tunnin lopuksi yhtä huolellisesti kuin se toinen ohjaaja, joten pitää varmaan itse vielä venytellä ennen kuin menee nukkumaan. Ei sitten ole paikat ihan jumissa.

Yksi asia minua vaivaa: onnistun saamaan varpaani tunnottomiksi aina jossain vaiheessa spinning-tuntia. Johtuuko tämä vääränlaisesta polkutekniikasta tai jalkojen väärästä asennosta tai vääränlaisista kengistä tai polkimien nauhojen säädöistä, vai missä on vika? Minulla ei siis ole erillisiä spinning-kenkiä, vaan spinnaan ihan vain sisäpelikengillä. Ostin elämäni ensimmäiset sisäpelikengät vasta pari viikkoa sitten, ja ajattelin niillä pärjätä vähän kaikessa, kun en vielä ollut päättänyt, mitä lajeja alan kokeilla. Mutta mutta...

tiistai 15. helmikuuta 2011

Lempifarkut ja vaatekauppaviha

Tänään kävin ostoksilla pitkästä aikaa. Vaatteiden ostaminen ei ole ollenkaan minun juttuni, koska vain turhaudun vaatekaupoissa, joiden kokoluokitusta ei ole tehty kaltaiselleni valaalle. Talvella masiivisen toppakuoren kanssa se on vielä kamalampaa. Välillä vaan on pakko alentua.

Löysin itseni pukukopista koon 48 ja 52 farkkujen kanssa. Pienempien päällä maha roikkui makkarana, ja suuremmat olivat hippasen väljät, mutta koon 50 housuja ei kyseistä mallia ollut. Kyseinen mallihan oli siis kyseisen kaupan XL-osaston ainoa farkkumalli. Ostin siis koon 52 housut ja pakkauduin takaisin toppakuoreeni, joka harhauttaa katsojaa: saatanhan sen alla olla aivan tavallisen kokoinen, mutta ulkovaatepaketti vain on massiivinen. Kaikki näyttävät toppatakeissaan suurilta.

Lohdullista. Toppakuoriainen.

En koskaan kuvitellut samastuvani "en enää mahtunut lempifarkkuihini" -tilitykseen, mutta samastunpa kuitenkin. Minulla on maailman ihanimmat vihreät farkut, jotka ostin aika tasan vuosi sitten. Viime keväänä en juuri muita housuja pitänytkään kuin niitä ja saman mallisia valkoisia farkkuja. Kyseiset housut ovat ostettu samasta liikkeestä kuin tämän päiväiset, ja kokoa 36. Kyllä vain.

Viime kesän kuljin lyhyissä shortseissa ja hameissa, ja kesän jälkeen huomasin, etten enää mahdukaan noihin farkkuihin. Löysin itseni laihdutuskertomuksen pääosasta: lempifarkkuni eivät enää mahtuneet minulle. Sovituskopissa kaikki housut puristivat mahan makkaralle tai jäivät jumiin reisiin. Tahdon taas mahtua ihaniin vihreisiin farkkuihini, ja tarvitsen siihen apua. En pysty tähän yksin.

Mistä aloittaa, kun kaikki elintavat tuntuvat olevan epäterveellisiä?