Olin tosiaan joulun niinkin kaukana etelässä kuin Tallinnassa poikaystävän ja hänen perheensä kanssa.
Neljä päivää mässäilyä: sekä aamiainen että illallinen tuli neljän päivän ajan syötyä buffetissa, ja siinä välissä oli sitten melkein pakko syödä vielä vähän jotakin. Vaikka aamulla kuinka mättäisi vatsansa killilleen, ei sillä valitettavasti selviä kahdeksaa tuntia syömättä. Ja joululahjaksi tuli läjä suklaata, vähän lisää suklaata, ja vielä vähän lisää suklaata - joten eipä tässä kotiuduttuammekaan ole sen kevyemmin tullut syötyä...
Ja joka illallisella vähintään se pari lasia viiniä. Taisi kyllä olla paluupäivän meribuffa ainoa, jossa se alkoholin nauttiminen jäi noin vähään...
Toisaalta kyllä tuli myös liikuttua. Hotellimme oli vähän sivussa kaikesta muusta Tallinnan meiningistä, joten vähän piti kävellä ennen kuin pääsi kaupoille tai ravintoloille tai mihinkään. Sen lisäksi hotellin kylpyläpalvelut tuli kyllä hyödynnettyä. Siellä sitä lilluttiin päivittäin vanhusten ja riehuvien kakaroiden keskellä... ja vähän kyllä uinkin, vaikken yleensä uskalla missään julkisissa paikoissa yrittää uida. Hirveää räpiköimistä se oli edelleen, ja en varmaankaan uinut yhteensä pidempään kuin vartin per päivä. On hankala uida, jos ei oikein osaa. Mutta ei se niin kamalaa ollut kuin muistelin.
Vielä en ole uskaltautunut vaa'alle enkä myöskään mitata vyötäröä tai pyllyä. Mutta vielä me tästä suosta noustaan. Minulla on synttärit heti tammikuussa (poikaystävä osti paluumatkalla laivalta lahjaksi hajuvettä, hih!) ja kun vanhemmat eivät ymmärtäneet joululahjatoiveitani, voisin koittaa pyytää jotain materiaalisempaa hyödykettä. Esim. jonkun sporttilehden vuositilauksen tai sykemittarin.
(Yliopiston kuntopyörien sykemittarit näyttävät hassuja lukuja: välillä alle neljääkymmentä ja seuraavassa hetkessä päälle kahtasataa. Siitä on hyvä sitten arpoa, milläköhän tehoilla tänään poljetaan, ja näyttääkö esim. kalorimittari yhtään sen totuudenmukaisempaa lukua. Way to go!)
No mutta olipahan joulu.
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
maanantai 19. joulukuuta 2011
Koirailua ja äiteilyä
Äidin luona käymässä tässä joulun alla, kun jouluksi ollaan lähdössä "kauas etelään" poikaystävän kanssa.
Tällä kertaa äitini ei (ihme kyllä) ole kysellyt painostani tai syömisistäni tai liikunnoistani, vaikka olen täällä jo pari päivää homehtunut! Itse kyllä kyselin hänen jumppatunneistaan, kun silmiin sattui jumppamatto ja -kengät eteisessä sen näköisinä, että niitä on käytetty lähipäivinä. Hän ei kuitenkaan saanut siitä kipinää kysellä minun asioistani. Ihan hyvä toisaalta, minusta ei ole hirveän mukavaa olla hänelle tilivelvollinen laihtumisistani ja lihomisistani...
Aina, kun tulen käymään täällä, kuvittelen jotenkin kummasti liikkuvani kauheasti koiran kanssa. Yleensä en kuitenkaan niin tee. Minusta on tullut todella laiska koiranulkoiluttaja, kun sitä ei enää tarvitse tehdä päivittäin. Jos olen äidillä kolme päivää, vien koiran ehkä korkeintaan kaksi kertaa ulos, ja jos oikein hyvä sää ja päivä sattuu olemaan, käymme ehkä pidemmällä kuin 10 min kävelyllä... Pitäisi kyllä ihan tosissaan petrata, koirakin tykkäisi. Äidillä ei ole aikaa vuorotyönsä ja miljoonan harrastuksensa ja kodinhoidon lomassa kävellä koiran kanssa päivittäin kovin pitkiä lenkkejä. Eikä koira sitten jaksakaan, kun äiti innostuu: puolta tuntia pidemmille kävelyille äiti menee mieluummin ilman koiraa, koska koira ei pysy hänen perässään.
No äh, ei minun pitänyt alkaa äitini elämää tähän vuodattaa.
Anyway, kävin äsken koiran kanssa vähän pidemmällä lenkillä. Osan matkasta hölkkäsin, niin aikaa kului 35 min, hyvä minä! Hölkkäilykin johtui toisaalta ihan vain pelosta. Tuossa matkan varrella on sellainen pätkä, joka menee lähellä autotietä, mutta kuitenkin niin, että siinä on kaistale metsää välissä, eli vilkkaalta tieltä ei näe siihen kävelytielle kuitenkaan. Väli on vajaa kilometrin pitkä, ja huonosti valaistu. Aikoinaan kun asion täällä ja pyöräilin päivittäin kouluun tuota reittiä pitkin, törmäsin siinä matkalla pariinkin otteeseen itsensäpaljastelijaan. (Hyvä paikka sellaisille; kävelytiellä kulkee paljon väkeä, mutta autolla ei pääse kovin lähelle.) Edelleen jotenkin kuitenkin karmii kulkea siitä ohi, varsinkin nyt, kun oli pimeää, ja toiselta puolelta kävelytietä alkaa metsä, jota riittää kymmenien kilometrien päähän. Siispä loppuosan tuosta kävelytienpätkästä hölkkäsin. Koira luuli sitä leikiksi ja oli ihan innoissaan. Mahtava kaveri!
Muutenkin tuo koira on kyllä ihan paras. Aina se on vain niin iloinen, kun tulen käymään, ja saan sen jakamattoman huomion. Nytkin on tullut parin päivän aikana kyllä rehattua hurdelluksen kanssa. Kuin huomaamatta tulee kulutettua energiaa, kun painii ja leikkii vähän väliä. En saa istua edes koneella rauhassa, kun koiran mielestä minun pitäisi leikkiä ;) Paitsi nyt, kun se on vähän väsynyt lenkin päälle. Tv:tä katsoessa eilen illalla leikin oikeastaan koko ajan samalla koiran kanssa.
Jumitun täällä muuten pelottavasti telkkarin ääreen. Kotona meillä ei ole tv:tä, joten täällä tulee jotenkin otettua yliannostus töllöttelystä.
Ja herkkua on täällä monenlaista... Äitillä oli viikonloppu vapaata ja nyt koko viikko töitä, joten hän teki kaikki herkut, mitä vaan voi, etukäteen viikonloppuna kaappiin. Tuöee syötyä ihan tolkuttomia määriä kaikkea. Huh huh.
Noh, ehkä elämässä on muutakin kuin joulukuun liikakilot...
Tällä kertaa äitini ei (ihme kyllä) ole kysellyt painostani tai syömisistäni tai liikunnoistani, vaikka olen täällä jo pari päivää homehtunut! Itse kyllä kyselin hänen jumppatunneistaan, kun silmiin sattui jumppamatto ja -kengät eteisessä sen näköisinä, että niitä on käytetty lähipäivinä. Hän ei kuitenkaan saanut siitä kipinää kysellä minun asioistani. Ihan hyvä toisaalta, minusta ei ole hirveän mukavaa olla hänelle tilivelvollinen laihtumisistani ja lihomisistani...
Aina, kun tulen käymään täällä, kuvittelen jotenkin kummasti liikkuvani kauheasti koiran kanssa. Yleensä en kuitenkaan niin tee. Minusta on tullut todella laiska koiranulkoiluttaja, kun sitä ei enää tarvitse tehdä päivittäin. Jos olen äidillä kolme päivää, vien koiran ehkä korkeintaan kaksi kertaa ulos, ja jos oikein hyvä sää ja päivä sattuu olemaan, käymme ehkä pidemmällä kuin 10 min kävelyllä... Pitäisi kyllä ihan tosissaan petrata, koirakin tykkäisi. Äidillä ei ole aikaa vuorotyönsä ja miljoonan harrastuksensa ja kodinhoidon lomassa kävellä koiran kanssa päivittäin kovin pitkiä lenkkejä. Eikä koira sitten jaksakaan, kun äiti innostuu: puolta tuntia pidemmille kävelyille äiti menee mieluummin ilman koiraa, koska koira ei pysy hänen perässään.
No äh, ei minun pitänyt alkaa äitini elämää tähän vuodattaa.
Anyway, kävin äsken koiran kanssa vähän pidemmällä lenkillä. Osan matkasta hölkkäsin, niin aikaa kului 35 min, hyvä minä! Hölkkäilykin johtui toisaalta ihan vain pelosta. Tuossa matkan varrella on sellainen pätkä, joka menee lähellä autotietä, mutta kuitenkin niin, että siinä on kaistale metsää välissä, eli vilkkaalta tieltä ei näe siihen kävelytielle kuitenkaan. Väli on vajaa kilometrin pitkä, ja huonosti valaistu. Aikoinaan kun asion täällä ja pyöräilin päivittäin kouluun tuota reittiä pitkin, törmäsin siinä matkalla pariinkin otteeseen itsensäpaljastelijaan. (Hyvä paikka sellaisille; kävelytiellä kulkee paljon väkeä, mutta autolla ei pääse kovin lähelle.) Edelleen jotenkin kuitenkin karmii kulkea siitä ohi, varsinkin nyt, kun oli pimeää, ja toiselta puolelta kävelytietä alkaa metsä, jota riittää kymmenien kilometrien päähän. Siispä loppuosan tuosta kävelytienpätkästä hölkkäsin. Koira luuli sitä leikiksi ja oli ihan innoissaan. Mahtava kaveri!
Muutenkin tuo koira on kyllä ihan paras. Aina se on vain niin iloinen, kun tulen käymään, ja saan sen jakamattoman huomion. Nytkin on tullut parin päivän aikana kyllä rehattua hurdelluksen kanssa. Kuin huomaamatta tulee kulutettua energiaa, kun painii ja leikkii vähän väliä. En saa istua edes koneella rauhassa, kun koiran mielestä minun pitäisi leikkiä ;) Paitsi nyt, kun se on vähän väsynyt lenkin päälle. Tv:tä katsoessa eilen illalla leikin oikeastaan koko ajan samalla koiran kanssa.
Jumitun täällä muuten pelottavasti telkkarin ääreen. Kotona meillä ei ole tv:tä, joten täällä tulee jotenkin otettua yliannostus töllöttelystä.
Ja herkkua on täällä monenlaista... Äitillä oli viikonloppu vapaata ja nyt koko viikko töitä, joten hän teki kaikki herkut, mitä vaan voi, etukäteen viikonloppuna kaappiin. Tuöee syötyä ihan tolkuttomia määriä kaikkea. Huh huh.
Noh, ehkä elämässä on muutakin kuin joulukuun liikakilot...
maanantai 12. joulukuuta 2011
Julkisista liikennevälineistä ja kehonhuoltotunneista
Koko syksyn tosiaan on tullu työnneltyä ruokaa lautasen reunalta toiselle, mistä purkauduinkin edellisessä postauksessa. Sen kirjoitettuani kuitenkin ryhdistäydyin ja vähäisillä varoillani (joista en vielä ole edes joululahjoja ostanut) ostin kolmeksi kuukaudeksi yliopistoliikuntaa. Hyvä minä!
Viime viikolla sitten kävin parillakin tunnilla. Päätin aloittaa tällä kertaa niistä Kuntoa kevyemmin -kategorian jutuista, koska viimeyrittämällä minulla vain meni hermo liian rankkoihin tunteihin. Pääosin on ollut juuri minun tasoisiani tunteja, joilla vähän niin kuin nousee syke, mutta ei luule kuolevansa. Siis kehonhuoltoa, huolettomia hartioita ja keskivartalotunteja. Fitballiin en ihan vielä uskaltanut, ehkä vähän myöhemmin sitten.
Yhdellä kehonhuoltotunnilla kuitenkin paloi käpy. Siihen, että tunti oli liian kevyt. Jos kerta YOL:ssa on erikseen olemassa "kehonhuolto ja venyttely" -tunti, niin miksi kehonhuolto-nimellä kulkeva tunti on pelkkää venyttelyä? Tunnin venyttelysessio? Mitä ihmettä? (Toisen vetäjän kehonhuoltotunti oli kuitenkin myös vähän muuta kuin venyttelyä; ei siis kannata tämän perusteella jättää YOL:n kehonhuoltoa kokonaan kokeilematta.)
Kyseisen tunnin jälkeen painuin energiapuuskassa salille polkemaan puoleksi tunniksi. Sen jälkeen olikin kamala nälkä, eikä kotona mitään syötävää, joten poikkesin kaupan kautta ja sorruin. (Vain yksi pieni suklaapatukka! Pliis, antakaa anteeksi!) Soutulaitteeseen en uskaltanut koskea, koska olen jostain saanut hirveän pelon, että siinä voi rikkoa lihaksensa, jos sitä ei osaa käyttää. Ja koska soutulaitteissa oli sellaisia lihaskimppuja istumassa, enkä uskaltanut mennä niiden rinnalle löllymään.
Yksi asia, joka minua ärsyttää suunnattomasti tämänhetkisessä koossani: matkustaminen julkisilla liikennevälineillä. Bussissa masentaa, kun kukaan ei koskaan istu viereen (kuljen päätepysäkiltä päätepysäkille, joten harvoin istun itse käytäväpaikalla) ja jos istuukin, vaihtaa yleensä paikkaa, kun jostain muualta sellainen vapautuu. Voi toki olla, että bussissani kulkee lisäkseni vain sosiopaatteja, mutta todennäköisempää on, että kanssamatkustajistani on ahdistavaa istua vain puoliksi penkillä ja puoliksi käytävällä.
Myös: Yhtenä päivänä viereeni istui teinityttö, joka oli liikkeellä kavereidensa kanssa ja jutteli siinä edessään istuvalle. Kuuntelin musiikkia iPodillani, ja kohdalle tuli joku biisi, jonka halusin skipata. Aloin kaivaa laitetta takintaskusta, minkä liikehdinnän teinityttö tulkitsi niin, että halusin nousta pois ja väisti. Kiukuttaa olla niin iso, ettei voi omiin taskuihinsa mennä ilman, että se häiritsee muita. En reagoinut sitten tytön väistöliikkeeseen mitenkään, mutta harmitti silti.
Onpahan taas motivaatiota pienentyä. Turhautuminen.
Viime viikolla sitten kävin parillakin tunnilla. Päätin aloittaa tällä kertaa niistä Kuntoa kevyemmin -kategorian jutuista, koska viimeyrittämällä minulla vain meni hermo liian rankkoihin tunteihin. Pääosin on ollut juuri minun tasoisiani tunteja, joilla vähän niin kuin nousee syke, mutta ei luule kuolevansa. Siis kehonhuoltoa, huolettomia hartioita ja keskivartalotunteja. Fitballiin en ihan vielä uskaltanut, ehkä vähän myöhemmin sitten.
Yhdellä kehonhuoltotunnilla kuitenkin paloi käpy. Siihen, että tunti oli liian kevyt. Jos kerta YOL:ssa on erikseen olemassa "kehonhuolto ja venyttely" -tunti, niin miksi kehonhuolto-nimellä kulkeva tunti on pelkkää venyttelyä? Tunnin venyttelysessio? Mitä ihmettä? (Toisen vetäjän kehonhuoltotunti oli kuitenkin myös vähän muuta kuin venyttelyä; ei siis kannata tämän perusteella jättää YOL:n kehonhuoltoa kokonaan kokeilematta.)
Kyseisen tunnin jälkeen painuin energiapuuskassa salille polkemaan puoleksi tunniksi. Sen jälkeen olikin kamala nälkä, eikä kotona mitään syötävää, joten poikkesin kaupan kautta ja sorruin. (Vain yksi pieni suklaapatukka! Pliis, antakaa anteeksi!) Soutulaitteeseen en uskaltanut koskea, koska olen jostain saanut hirveän pelon, että siinä voi rikkoa lihaksensa, jos sitä ei osaa käyttää. Ja koska soutulaitteissa oli sellaisia lihaskimppuja istumassa, enkä uskaltanut mennä niiden rinnalle löllymään.
Yksi asia, joka minua ärsyttää suunnattomasti tämänhetkisessä koossani: matkustaminen julkisilla liikennevälineillä. Bussissa masentaa, kun kukaan ei koskaan istu viereen (kuljen päätepysäkiltä päätepysäkille, joten harvoin istun itse käytäväpaikalla) ja jos istuukin, vaihtaa yleensä paikkaa, kun jostain muualta sellainen vapautuu. Voi toki olla, että bussissani kulkee lisäkseni vain sosiopaatteja, mutta todennäköisempää on, että kanssamatkustajistani on ahdistavaa istua vain puoliksi penkillä ja puoliksi käytävällä.
Myös: Yhtenä päivänä viereeni istui teinityttö, joka oli liikkeellä kavereidensa kanssa ja jutteli siinä edessään istuvalle. Kuuntelin musiikkia iPodillani, ja kohdalle tuli joku biisi, jonka halusin skipata. Aloin kaivaa laitetta takintaskusta, minkä liikehdinnän teinityttö tulkitsi niin, että halusin nousta pois ja väisti. Kiukuttaa olla niin iso, ettei voi omiin taskuihinsa mennä ilman, että se häiritsee muita. En reagoinut sitten tytön väistöliikkeeseen mitenkään, mutta harmitti silti.
Onpahan taas motivaatiota pienentyä. Turhautuminen.
maanantai 5. joulukuuta 2011
Lenkkiä ja sydänkohtauksia
(Vihaan itse sitä, kun kivat blogit jäävät pidemmälle tauolle tai unohtuvat kokonaan, mutta näemmä sorrun tähän itsekin vähän väliä. Voi minua!)
Koko syksyltä on jäänyt aika tehokkaasti kyllä liikunnat liikkumatta, ja viimeisimmän vaakavierailun perusteella olen palannut painossa takaisin kolmenumeroiseen lukuun. Ääh, inhottaa!
Toisaalta on kyllä sellainen olo, että vähän huijaan itseäni, mutta olen kyllä ihan oikeastikin ollut koko syksyn kipeänä. Voisin kuitenkin tähän tiivistää lyhyesti, mitä on tapahtunut tuon edellisen blogipäivityksen jälkeen:
Ostin loppukesästä ensimmäiset lenkkarini varmaan kymmeneen vuoteen, ja kävin hölkkä-kävelylenkillä pari kertaa, eikä se ollut oikeasti yhtään niin kamalaa kuin kuvittelin. Samalla shoppausreissulla lenkkareiden kanssa ostin elämäni ihkaensimmäiset urheilurintsikat, mikä myös helpotti huomattavasti oloa lenkillä.
Olin päässyt pari kertaa ylös penkistä ja lenkille metsään, kun syyskuun puolivälissä sain jonkinlaisen kuumetaudin. Kuume laski kyllä melko nopeasti, mutta siitä lähtien olen sitten ollut koko syksyn enemmän tai vähemmän kipeänä. Olen syönyt kaksi antibiottikuuria ja kolme muuta lääkekuuria syksyn aikana, ja viimeisimpien lääkitysten alkaessa lääkäri sanoikin ihan suoraan, että hengästysliikuntaa ei saa harrastaa ennen kuin (siihen mennessä) viisi viikkoa kestänyt jumalaton yskäni lakkaa.
Syyskuun pidin kuin pidinkin täysin tipattomana, vaikka kaverit välillä meinasivatkin houkutella vähän huonoille teille. Ei se kyllä painoon tai olotilaan hirveästi vaikuttanut... tai ehkä jotenkin. Olen viimeksi ollut ns. "kunnolla jurrissa" joskus heinä-elokuussa. Nyt syksyllä on tullut selkeämmin omat rajat vastaan: tunnistan itsestäni, koska alkaa mennä siihen rajalle, että seuraavasta annoksesta tulee enää vain paha olo, ja osaan lopettaa siinä vaiheessa. (Yhden ainoan kerran on paukahtanut raja rikki, ja sekin johtui enemmän saunan ja alkoholin yhteisvaikutuksesta, ja ikävä olotila meni myös nopeasti ohi.)
Välillä käytiin sitten lomamatkalla Aasiassa. Meinasin kuolla, kun matkakaverit päättivät, että kahden tunnin "oikoreitti" vuoristopolkua pitkin on todella hyvä idea. Jokaisen nousun jälkeen olin varma, että sydän hyppää ulos rinnasta. Kyseinen kinttupolku upeine maisemineen olisi voinut ollakin todella nautinnollinen, jos ei olisi kunto niin äärettömän huono... Sanoinkin jossain vaiheessa puolivitsillä, että "tää ei ole paikka, jossa mä ihan ehdottomasti haluaisin saada sydänkohtauksen, jos se jossain on pakko saada". Matkakaverini vähän ignoroivat kommenttini.
Laihimmillaan tässä kesä-syksyn aikana kuitenkin olen ollut vain kolme tai neljä kiloa kevyempi kuin nyt, eli tilanne ei ole ihan niin paha kuin voisi olla. Seuraava tavoite taitaakin olla sitten päästä johonkin sen luvun alle. Jos aktivoituisin taas uudestaan täällä sekä tuolla ns. Läskiklubissa.
Koko syksyltä on jäänyt aika tehokkaasti kyllä liikunnat liikkumatta, ja viimeisimmän vaakavierailun perusteella olen palannut painossa takaisin kolmenumeroiseen lukuun. Ääh, inhottaa!
Toisaalta on kyllä sellainen olo, että vähän huijaan itseäni, mutta olen kyllä ihan oikeastikin ollut koko syksyn kipeänä. Voisin kuitenkin tähän tiivistää lyhyesti, mitä on tapahtunut tuon edellisen blogipäivityksen jälkeen:
Ostin loppukesästä ensimmäiset lenkkarini varmaan kymmeneen vuoteen, ja kävin hölkkä-kävelylenkillä pari kertaa, eikä se ollut oikeasti yhtään niin kamalaa kuin kuvittelin. Samalla shoppausreissulla lenkkareiden kanssa ostin elämäni ihkaensimmäiset urheilurintsikat, mikä myös helpotti huomattavasti oloa lenkillä.
Olin päässyt pari kertaa ylös penkistä ja lenkille metsään, kun syyskuun puolivälissä sain jonkinlaisen kuumetaudin. Kuume laski kyllä melko nopeasti, mutta siitä lähtien olen sitten ollut koko syksyn enemmän tai vähemmän kipeänä. Olen syönyt kaksi antibiottikuuria ja kolme muuta lääkekuuria syksyn aikana, ja viimeisimpien lääkitysten alkaessa lääkäri sanoikin ihan suoraan, että hengästysliikuntaa ei saa harrastaa ennen kuin (siihen mennessä) viisi viikkoa kestänyt jumalaton yskäni lakkaa.
Syyskuun pidin kuin pidinkin täysin tipattomana, vaikka kaverit välillä meinasivatkin houkutella vähän huonoille teille. Ei se kyllä painoon tai olotilaan hirveästi vaikuttanut... tai ehkä jotenkin. Olen viimeksi ollut ns. "kunnolla jurrissa" joskus heinä-elokuussa. Nyt syksyllä on tullut selkeämmin omat rajat vastaan: tunnistan itsestäni, koska alkaa mennä siihen rajalle, että seuraavasta annoksesta tulee enää vain paha olo, ja osaan lopettaa siinä vaiheessa. (Yhden ainoan kerran on paukahtanut raja rikki, ja sekin johtui enemmän saunan ja alkoholin yhteisvaikutuksesta, ja ikävä olotila meni myös nopeasti ohi.)
Välillä käytiin sitten lomamatkalla Aasiassa. Meinasin kuolla, kun matkakaverit päättivät, että kahden tunnin "oikoreitti" vuoristopolkua pitkin on todella hyvä idea. Jokaisen nousun jälkeen olin varma, että sydän hyppää ulos rinnasta. Kyseinen kinttupolku upeine maisemineen olisi voinut ollakin todella nautinnollinen, jos ei olisi kunto niin äärettömän huono... Sanoinkin jossain vaiheessa puolivitsillä, että "tää ei ole paikka, jossa mä ihan ehdottomasti haluaisin saada sydänkohtauksen, jos se jossain on pakko saada". Matkakaverini vähän ignoroivat kommenttini.
Laihimmillaan tässä kesä-syksyn aikana kuitenkin olen ollut vain kolme tai neljä kiloa kevyempi kuin nyt, eli tilanne ei ole ihan niin paha kuin voisi olla. Seuraava tavoite taitaakin olla sitten päästä johonkin sen luvun alle. Jos aktivoituisin taas uudestaan täällä sekä tuolla ns. Läskiklubissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)