Lenkkiä ja sydänkohtauksia

(Vihaan itse sitä, kun kivat blogit jäävät pidemmälle tauolle tai unohtuvat kokonaan, mutta näemmä sorrun tähän itsekin vähän väliä. Voi minua!)

Koko syksyltä on jäänyt aika tehokkaasti kyllä liikunnat liikkumatta, ja viimeisimmän vaakavierailun perusteella olen palannut painossa takaisin kolmenumeroiseen lukuun. Ääh, inhottaa!

Toisaalta on kyllä sellainen olo, että vähän huijaan itseäni, mutta olen kyllä ihan oikeastikin ollut koko syksyn kipeänä. Voisin kuitenkin tähän tiivistää lyhyesti, mitä on tapahtunut tuon edellisen blogipäivityksen jälkeen:

Ostin loppukesästä ensimmäiset lenkkarini varmaan kymmeneen vuoteen, ja kävin hölkkä-kävelylenkillä pari kertaa, eikä se ollut oikeasti yhtään niin kamalaa kuin kuvittelin. Samalla shoppausreissulla lenkkareiden kanssa ostin elämäni ihkaensimmäiset urheilurintsikat, mikä myös helpotti huomattavasti oloa lenkillä.

Olin päässyt pari kertaa ylös penkistä ja lenkille metsään, kun syyskuun puolivälissä sain jonkinlaisen kuumetaudin. Kuume laski kyllä melko nopeasti, mutta siitä lähtien olen sitten ollut koko syksyn enemmän tai vähemmän kipeänä. Olen syönyt kaksi antibiottikuuria ja kolme muuta lääkekuuria syksyn aikana, ja viimeisimpien lääkitysten alkaessa lääkäri sanoikin ihan suoraan, että hengästysliikuntaa ei saa harrastaa ennen kuin (siihen mennessä) viisi viikkoa kestänyt jumalaton yskäni lakkaa.

Syyskuun pidin kuin pidinkin täysin tipattomana, vaikka kaverit välillä meinasivatkin houkutella vähän huonoille teille. Ei se kyllä painoon tai olotilaan hirveästi vaikuttanut... tai ehkä jotenkin. Olen viimeksi ollut ns. "kunnolla jurrissa" joskus heinä-elokuussa. Nyt syksyllä on tullut selkeämmin omat rajat vastaan: tunnistan itsestäni, koska alkaa mennä siihen rajalle, että seuraavasta annoksesta tulee enää vain paha olo, ja osaan lopettaa siinä vaiheessa. (Yhden ainoan kerran on paukahtanut raja rikki, ja sekin johtui enemmän saunan ja alkoholin yhteisvaikutuksesta, ja ikävä olotila meni myös nopeasti ohi.)

Välillä käytiin sitten lomamatkalla Aasiassa. Meinasin kuolla, kun matkakaverit päättivät, että kahden tunnin "oikoreitti" vuoristopolkua pitkin on todella hyvä idea. Jokaisen nousun jälkeen olin varma, että sydän hyppää ulos rinnasta. Kyseinen kinttupolku upeine maisemineen olisi voinut ollakin todella nautinnollinen, jos ei olisi kunto niin äärettömän huono... Sanoinkin jossain vaiheessa puolivitsillä, että "tää ei ole paikka, jossa mä ihan ehdottomasti haluaisin saada sydänkohtauksen, jos se jossain on pakko saada". Matkakaverini vähän ignoroivat kommenttini.

Laihimmillaan tässä kesä-syksyn aikana kuitenkin olen ollut vain kolme tai neljä kiloa kevyempi kuin nyt, eli tilanne ei ole ihan niin paha kuin voisi olla. Seuraava tavoite taitaakin olla sitten päästä johonkin sen luvun alle. Jos aktivoituisin taas uudestaan täällä sekä tuolla ns. Läskiklubissa.

Pelottaa

Miten voikin olla ihminen näin kauhuissaan siitä, että pitäisi (tai "pitäisi") mennä salille. En tänään päässyt millään liikkeelle tietokoneen edestä ennen kuin poikaystävä tuli koulusta kaljan kautta kotiin. Kävelylle olisi tavallaan tehnyt mieli lähteä, mutta keksin senkin välttämiseksi hyviä tekosyitä: ulkona sataa, ei ole kunnon kävelykenkiä (sen sijaan noin kymmenet Converset kyllä, jotka kummasti tähän asti olen kelpuuttanut käevlykengiksi), "mä katon vielä tän yhen sähköpostin"...

Huomenna pitää herätä aikaisin, koska kurssi-ilmottautumiset. Luulin niiden olleen viime viikolla, mutta sittenkin vasta huomenna. Hyvä niin. Katselin tänään valmiiksi, mihin tahdon ilmottautua. Pari kivaa kurssia löytyi syksyn kestävän pakkopullajakson rinnalle kevennykseksi. Koska herään niin aikaisin, voisin saman tien lähteä kaupunkiin saakka hoitamaan hoitamattomia asioita... ja salin (soutulaitetta, kävelyä ja pyöräilyä) kautta saunaan, minkä jälkeen voinkin palkita itseni vaikka parilla keksillä ystävän tullessa kahville iltapäivästä.

Kuulostaapa loistavalta suunnitelmalta. Toivottavasti huomenna ei pelota yhtä paljon kuin tänään. En enää tahtoisi palata paniikkikohtausaikoihini.